27.6.2012

Uskonnonopetuksesta


Eduskunta yrittää kovasti löytää peruskoulun tuntijakoon sopua, jotta kesäloma voisi alkaa 200 kansamme edustajalle joskus tänäkin kesänä. Ongelmana, ja ratkaisuna myös, tuntuu olevan uskonnon oppiaineen tuntimäärän vähentäminen. Aiheesta on vaikea käydä järkevää keskustelua.

Ensinnäkin, kaikki koululaitoksemme läpikäyneet kansanedustajat ovat olleet itse peruskoulussa aikana, jolloin uskonnonopetus on ollut lähtökohtaisesti tunnustuksellista. Vuonna 2003 lakia muutettiin vastaamaan paremmin nykypäivän tarpeita, mutta siihen asti kunnes 2003 jälkeen peruskoulunsa aloittaneita alkaa olla riittävästi aikuisväestössä, voimme vain odotella tuloksia ja uskoa opettajien sanaan opetuksen vaikutuksesta.

Minulla on jokunen opettajakaveri, muutamia uskonnonopettajan pätevyydellä varustettuinakin, sillä historiaan ja yhteiskuntaopin opettajalle on nykyään hyödyllistä hankkia pätevyydet muun muassa juuri uskontoon ja filosofiaan. Aineet kulkevat käsi kädessä, sillä ne täydentävät toisiaan monilta osin. Periaatteessa niiden tarkoituksena on opettaa meille oman ja toisten ihmisten taustaa – miksi ihmiset tekevät ja ajattelevat tietyllä tavalla.

Olen ehkä niittänyt mainetta uskonnonopetuksen vastaisena tyyppinä kaveripiirissäni. Kokonaisuudessaan sanoisin, että saamani uskonnonopetus on ollut varsin laadukasta ja maailmaa hyvin selittävää, mutta yksi tunnustuksellinen opettaja kriittisessä kasvuvaiheessa teki paljon hallaa omille näkemyksilleni. Lapsena symbolisten kertomusten opettaminen historiallisina faktoina teki minusta innokkaan ja uskovaisen pikku kristityn moneksi vuodeksi ja myöhemmin uskontoa inhoavan ja katkeroituneen nuoren aikuisen myös moneksi vuodeksi.

Tosiasia kuitenkin on, etten ole koskaan kokenut ei-tunnustuksellista uskonnonopetusta. Lukiossa ehkä paperilla piti opetuksen olla tunnustuksetonta, mutta siellä minulla oli jo inhoreaktio päällä, joten en osaa sanoa. Joudun siis luottamaan älykkäisiin ja näkemyksellisiin ystäviini tässä asiassa. Henkilöihin, jotka pystyvät vastaamaan kadulla kysymykseen: ”Onko Raamattu sinulle tuttu kirja?” vastauksella ”On, olen tenttinyt sen yliopistossa, kaksi opintopistettä.”

Evankelis-luterilainen kirkko on osa kulttuuriamme ja historiaamme, oli miten oli. Emme voi kieltää sen merkitystä. Esimerkiksi joulusta ja juhannuksesta kuuluu sanottavan usein, että ne ovat vanhoja pakanallisia juhlia, joiden merkitystä on muutettu kirkon avulla. On aivan totta että kirkko iski omat juhlapyhänsä vanhojen juhlien päälle, muuttamaan niiden merkitystä kristittyyn suuntaan. On kuitenkin myös aivan yhtä selvää, että me kaikki olemme eläneet tässä juhlapyhien, tapojen ja koodien ympäristössä jo useita satoja vuosia. Ei meille ole enää olemassa keskitalven juhlaa, meillä on joulu. Joulua juhlitaan perhekeskeisesti kodeissa syöden ja lahjoja antaen, eikä meillä ole enää olemassa joulun kontekstia ilman sen kristittyjä osiaan. Siellä on ne seimikuvaelmat, virret, tiernapojat ja muut kristitystä perinteestä kumpuavat osat – toistimme niitä sitten omassa joulussamme tai emme.

Miten sitten opettaa omaa kulttuurista kontekstiaan lapsille ilman tunnustuksellisuutta? Kuulemma se toimii ihan suhteellisen hyvin. Olen ymmärtänyt, että ongelmana ei suinkaan ole opetuksen sisältö, kirjat tai opettajat, vaan vanha kunnon kiinnostus. Hyvät oppilaat pystyvät ottamaan opetuksen sisällöstä irti sen tarjoaman ympäröivää maailmaa selittävän tarina ja mystiikkaosion varsin kelvollisesti, mutta oppilaille joilla on hankaluuksia yleensäkin opetella asioita peruskoulussa, opetus valuu hukkaan. Se on sama ongelma siis kuin peruskoulussa muillakin aineilla.

Keskustelukulttuuri uskonnonopetuksen ympärillä vaan laahaa edelleen aivan väärissä asioissa. Puhutaan siitä, pitäisikö uskontoa opettaa vai ei? Persoonalliseen jumalaan uskovat ihmiset puolustavat uskonnon opetusta ja katkerat ateistit haluavat hävittää koko aineen. Maltilliset ovat tältä väliltä ja kaikilla katsantokantaan riippumatta, koko ajan katoaa punainen lanka. Oleellisinta on se, miten uskonnoista opetetaan, ei se, opetetaanko lainkaan vai ei. En oikein tiedä kenen vika tämä keskustelun vääntyminen jatkuvasti vuotta 2003 edeltäneeseen uskonnonopetukseen on, mutta se selkeästi varjostaa kaikkea järkevää keskustelua mitä aiheesta voitaisiin käydä.

No joo, onhan niitä järkeviäkin puheenvuoroja.

Maagisessa Eelimaailmassa, jossa minä tekisin peruskoulun opetussuunnitelman ilman mitään rajoja ja ennakkopaineita, yhdistäisin uskonnon, historian ja yhteiskuntaopin yhteiseksi aineeksi nimeltään Kulttuuri. Siinä sitten opiskeltaisiin tarkasti Suomen kulttuurin perusteet alueen asuttamisesta kristinuskon leviämiseen ja poliittisen järjestelmän muodostumisesta nykypäivään. Muista alueista opiskeltaisiin tarkemmin perusteet juuri uskontojen merkityksestä ihmisten maailmankuviin ja historiallisten seikkojen vaikuttamisesta kulttuuriin. Sellainen frankenstein-henkinen super-historia. Tämän ajatuksen siirtäminen Suomen peruskouluun on kuitenkin vähän järjetön. Oppiaineiden pitäminen erillään mahdollistaa aiheiden käsittelyn tarkemmin, kuin mitä yhteen isketyssä superaineessa.

Yhden peruskoulun ainejärjestystä koskevan keskustelun jälkeen tajusin tietäväni lopulta aika vähän Suomen koulutusjärjestelmästä. Mieleeni muistui kommentti, jossa valitettiin Suomessa suurimman ongelman koulutuksessa olevan ensinnäkin jokaisen opetusministerin halun jättää jälkensä koulutusjärjestelmään, minkä vuoksi asiantuntijoillakaan ei aina ole täyttä selvyyttä ajankohtaisesta opetuksesta. Toisaalta, jatkuva rakenteellisesti ongelmaisen Pisa-järjestelmän tulosten tutkiminen saa aikaan uskon opetusjärjestelmän ylivertaisuudesta, vaikka järjestelmä on jatkuvassa muutospaineiden ristitulessa.

Sitten taas, uskoni opetuksen tunnustuksettomuuteen perustui pitkälti yläkoulussa opettavien ystävien kertomuksiin, mutta aamun hesari meni ja kertoi tunnustuksellisuuden olevan edelleen voimissaan alaluokilla (linkki maksulliseen digilehteen, lukekaa vaiks paperilehdestä). Kiva, kiva. Kaikki ”tule Jeesus meidän kouluumme, ohjaamaan tietämme” -materiaali piti olla jo kaukaista menneisyyttä, mutta niin sitä taas erehtyi humanisti luulemaan maailmaa paremmaksi paikaksi kuin mitä se on. Miksi näin?

En tiedä, mutta oletan ongelman olevan sama kuin kaikissa muissakin opetusaiheissa. Se, jolla on suurin intressi saada omat näkemyksensä läpi, pyrkii olemaan opettajana. Ateistit eivät tee uskonnonkirjoja, sillä heillä ei ole intressejä opettaa uskontoa. Onhan se toisaalta ihan hyväkin asia, että se, jolla paras tieto on, myös tekee oppimateriaalit, mutta oppiaineen ollessa uskonto, joudutaan painimaan tämän lapsille uskomisen pakkosyötön kanssa. Ehkä mainitsemani kulttuuri-oppi ei olisikaan niin huono vaihtoehto?

Okei, unelmamaailmassa asiat menisivät näin: 1. Kuka tahansa saa henkilökohtaisesti uskoa mihin haluaa, kunhan se ei rajoita muita millään lailla. 2. Omaa uskontoaan pitää saada opiskella ja tutkia. 3. Toisten uskoa pitää kunnioittaa, minkä vuoksi on pitää tietää perusperiaatteet muistakin uskoista. Mielestäni perusoikeudellinen vaatimus olla oppimatta muiden uskosta ei ole pätevä, sillä siinä on oletus, ettei ympäröivää maailmaa tarvitse ymmärtää. Tarvitsee sitä!

Lapset ovat suuri ongelma uskonnoista puhuttaessa. Vanhemmat haluavat lastensa kasvavan omaan uskontoonsa, mikä on varsin ymmärrettävää. Ei se kuitenkaan ole valtion tehtävä opettaa lapsille tiettyä uskontoa tunnustuksellisesti. Valtion tehtävä on mahdollistaa tunnustuksellisen uskonnon opiskeleminen ja opettaa uskonnoista, kulttuureista ja yhteiskunnista yleisemmällä tasolla. Äh, karkaan taas sivuraiteille.

En oikeastaan enää jaksa aiheesta enempää horista. Masentaa koko aihe.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

10/121 Neljäkymmentä vuotta

Huhtikuun yhdestoista 1984 Hyvinkään keskussairaalassa syntyi eräs Eeli Wördman, joka häviävän hetken ajan oli maailman nuorin ihminen. Nelj...